Olen unelmoinut monenlaisesta työstä. Ja tehnyt monenlaisia suunnanmuutoksia etsiessäni unelmatyötäni. Jos kirjoittaisin työelämäni vaiheet tarinaksi, olisiko se päämäärättömän ihmisen tragedia vai onnellisen ihmisen sankaritarina? Voin vaihtaa näkökulmaani lennosta ja huomata, että molemmat tarinat ovat olemassa ja tosia. Voin myös päättää, millaiseksi tarinan toivon päättyvän. En tiedä, muodostuuko se lopulta vanhan viisaan sankaritarinaksi vai melankoliseksi tarinaksi ihmisestä, joka etsi ja etsi, eikä koskaan löytänyt.
Lapsena tiesin, että isona minusta tulee näyttelijä. Tai balettitanssija. Ystäväni kanssa leikimme näytelmäkerhoa. Ystävästäni tuli näyttelijä. Minusta tuli järkevä. Silloin luulin. Ennen teini-ikää päätin, että haluan kokeilla elämässäni kaikenlaista työtä. Miten olisin voinut tietää, mikä on minulle hyvää ja toimivaa, jos en olisi kokeillut? Kokeillessani kaikenlaista, huomasin kadehtivani kuitenkin ihmisiä, jotka tietävät, mitä haluavat. Toisaalta nautin siitä, että annoin itselleni luvan etsiä ja tutkiskella, sijoittaa itseni eri ympäristöihin. Eri ihmisten pariin. Tunnustella sovinko. Ja kokeilla vielä muuta. Ja muuta.
”Kaiken kokeilu” sai aikaan sen, etten tunnistanut itsessäni sitä, mitä oikeasti halusin. Halusin sitä ja tätä. Intohimoni metsästyksen sijaan hamusin helppoja ratkaisuja työelämään pääsyyn. Olin vailla suuntaa. Lukion jälkeen töihin optiikan myyjäksi. Koska satuin hakemaan ja pääsemään. Sitten hammashoitajakouluun ja kuukaudeksi töihin. Mielenkiintoista. Mutta. Ohjelmistosuunnittelija. Opiskelemaan lähdin, ”Koska hyvä palkka”. Töissä vähittäiskaupan operatiivisissa järjestelmissä. Löysin mieheni. Ja ystäviä. Mutta nukahdin kesken vuokaavion piirtämisen. Missä intohimo, missä työni hyvää tekevä vaikutus? Läsnäolo ja kohtaaminen?
Sitten toimintaterapeutiksi. Ihmiset ja vuorovaikutus tulivat keskiööni. Vihdoin leikkisyys, aitous, työnteon hauskuus, kohtaamiset olivat päivittäin läsnä. Kaksikymmentä vuotta kului näin. Lopulta alkoivat byrokratia, kuntoutusalan rakenteet ja käytännöt uuvuttamaan, kahlitsemaan. Lausunnot, joita en halunnut kirjoittaa ahdistamaan. Ja ajatus: ”Entä minä?”, sykähti yhä useammin mielessäni. Kuka auttaa ja hoivaa minua? Milloin on minun vuoroni luoda ja leikkiä oman itseni vuoksi? Löysin harrastukset. Sain tanssia, näytellä ja laulaa. Kokeilin kaikenlaista.
Paitsi maalaamista. Siinä olin surkea. Lapsena piirsin vaistonvaraisesti, ajattelematta liikoja. Minulla ei ollut ajatusta hyvästä tai huonosta piirtämisestä. Minä vain tein. Kunnes ryhdyin vertaamaan. Äiti osasi piirtää hevosen paljon paremmin. Kaverit saivat aikaan oikeanlaisia kuvia. Kun yritin, epäonnistuin, lannistuin ja lopulta luovutin vuosikymmeniksi. Kunnes kuulin maalausmenetelmästä, jossa ei tarvitsekaan osata.
Ensimmäinen Vedic Art-kurssini oli Kemiön saarella. Viikko maalaamista, maalaamista, maalaamista ja ruokakelloa. Vuosien syntymättömät kuvat alkoivat tulvia ulos minusta. Esteittä, vailla epäilyksiä. Minun ei tarvitse osata! Minä olen luova! Ajattomuudessa läsnä. Virrassa jälleen. Elossa! Tästä seurasi kiivasta jatkokurssien käymistä ja maalaamista. Opettajakoulutukseen osallistuminen ja omien kurssien pitäminen.
Nyt tiedän, että minäkin osaan piirtää ja maalata. Saan maalata vain itselleni, omassa rytmissäni ja oman impulssini mukaan. En toki edelleenkään ole teknisesti oppinut tai taitava mutta olen luova. Luovuus ei ole joidenkin ihmisten harvinaislaatuinen lahja. Sitä voi ruokkia ja vaalia, jolloin se alkaa laajentua. Voin keksiä omintakeisia menetelmiä, uusia tapoja tehdä. Luovassa maalaamisessa prosessi on tärkein. Ei tekemisen lopputulos. Kuten elämässäkin.
Maalatessani voin keskittyä nyt-hetkeen, maadoittua aikaan ja paikkaan, omaan itseeni. Myötätuntoisesti itseeni suhtautuen. Meditoinnin ja maalaamisen myötä olen huomannut, miten stressitasoni on laskenut ja hyvinvointini on lisääntynyt. Onnellisuus ei ole enää tavoitteeni, vaan hyväksyminen ja rauha. Ymmärrän nyt, että onnen tunteeni piilevät pienissä hetkissä. Ja näitä hetkiä tarjoavat luominen ja läheiset. Katto pään päällä ja ruoka.
Tässä olen nyt uuden työelämäni alussa. Luovuus on valunut työhöni. Kulttuuri- ja hyvinvointialan yrittäjä, työnohjaaja, luovuusvalmentaja. Vahva toimintaterapeuttinen identiteetti taustalla. Kokemukseni yhdistyvät.
Intohimonani on kannustaa kanssakulkijoitani löytämään oma luovuutensa ja läsnäolonsa. On hauskaa ideoida uusia palveluita toisten iloksi ja hyödyksi. On merkityksellistä pohtia ratkaisuja yhdessä. Ei tarvitse olla valmiita asiantuntijan vastauksia. Ne syntyvät luovasti yhdessä. Työssäni haluan korostaa yhdessä olemisen ja kokemisen, läsnäolon merkitystä. Vastavuoroisuutta: Minä opetan mutta myös sinä opetat minua. Minä tuon tilanteeseen oman osaamiseni, sinä tuot omasi. Minä tuon ajatukseni, sinä sinun. Yhdessä olemme enemmän. Oppiminen tapahtuu yhdessä kokien, vuorovaikutuksen tanssissa.
Ajattelen, että jokaisen hetken kokemukset ovat portti itsetuntemukseen. Tärkeää on siis olla niille läsnä, huomata ajatukset, tunteet ja kehon reaktiot. Ja toisaalta olla samaistumatta niihin. Onnellisuus ei ole täydellisyyden saavuttamista, vaan sen hyväksymistä, että kaikki asiat ovat alati muutoksessa. Niin tunteet, tilanteet kuin ihmisetkin. Tämän vuoksi on onnetonta takertua olemassa olevaan hyvään tai torjua ja kammoksua ikävää. Ne muuttuvat. Mieli muuttuu. Tässä piilee elämänmuutoksen siemen. Mieltä voi muuttaa. Ja tähän olemisen tilaan olen sallinut luovuuden tulla ja ottanut vielä myös sen muutosvoimat vastaan. Voin kokea elämäni täydellisenä iloineen ja suruineen. Myötätuntoinen asenne ja hyväksyntä kannattelevat minua.
Löysin siis itselleni tällä hetkellä parhaan tavan tehdä työtä. Perustimme yrittäjäkumppanini kanssa uuden yrityksen vuosi sitten. Onnellisen tietämättömänä siitä, mitä aivan nurkan takana on tulossa. Korona tuli ja teki elannon hankkimisesta vaikeaa. Vielä olemme kuitenkin pystyssä. Luomme uusia kursseja verkkoon. Elämme toivossa.
”Nyt on näin”, voin todeta itselleni. Ja voin sanoa (ja ehkäpä tämä sopii myös sinulle, joka jaksoit lukea näin pitkälle):
Ole myötätuntoinen itsellesi ja muille. Anna armoa. Saat olla keskeneräinen. Muista, että kaikki muuttuu. Mikään ei ole pysyvää. Nauti siis hetkistä ja luovuudesta. Tee ja kokeile. Ei se ole niin vakavaa! Ennen kaikkea ole läsnä itsellesi ja läheisillesi. Muista hengittää hyvin. Ja rakastaa joka päivä!
Rakkaudella,
Sari
