Ensimmäisen luokan opettajani laittoi minut luokasta ulos rauhoittumaan käytävälle. ”Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”, totesi hän. Muistan, että tämä olisi tapahtunut useasti mutta voi olla, että yksi kerta on riittänyt monistamaan muistikuvani koskemaan kahta ensimmäistä kouluvuottani. Pelkäsin opettajaani. Rehtorin vaimo, harteikas ja viiksekäs. Pikku Sari on katsonut häntä tarkkaan.
Kyllä! Olin lapsena tyhjän nauraja. Nautin kavereideni seurasta. Siitä, että sain nauraa yhdessä toisen kanssa. Nauraa lempeästi itselle ja toiselle pienissä arjen koomisissa tilanteissa. Sellaisissa, jossa vain me koimme tilanteen huvittavuuden. Olen nauranut tyhjää myös nuorena ja aikuisena, työntekijänä ja vanhempana. Elämäni parhaat muistikuvani liittyvät (rakastumisen ja lasten saamisen jälkeen) yhdessä nauramiseen. Muistan, kun äitini esitti minulle hassuja ilmeitä. Pyysin aina vaan lisää. Muistan, kun teininä tutustuin Mallorcalla Minnaan. Seuraavan kesän reissulla nauroimme (tyhjää) koko viikon. Muistan, kun erään poikaystäväni kanssa hypimme sängyllä ja lauloimme kertakäyttökameran mainossävelmää. Ja nauroimme päälle. Muistan, kuinka atk-osaston (vuonna 1992) viikkopalaverissa jouduimme pidättelemään hyvän ystäväni kanssa naurua tosissamme. Ja sen kuinka samanikäinen työkaverimme moitti meitä jälkikäteen kertoen, kuinka asiatonta käytöksemme oli. No olihan se! Muistan naurun ja outojen juttujen täyteisiä kesämökkireissuja lasteni ja mieheni kanssa. Muistan meditaatioretriitin tilanteen, jossa huonekaverini ja minä aloimme hytkyä hiljaista naurua kesken koulutustilaisuutta.
Editoin videota, jossa ystäväni ja yhteistyökumppanini kanssa nauhoitamme Mieluiten loisin -podcastimme joulujaksoa. Leipomistamme luovista pipareista tuli hassuja. Videolla näen nauraa kihertävän mummomaisen pyöreän hahmon. Ja sen saman lapsen, joka olen ollut. Ja olen yhä. Tyhjän nauraja. Häpeä alkoi hiipiä mieleeni. Editoisinko koko kohtauksen pois? On noloa aikuisena päästää ilo irti, nauraa ”typerille” asioille ja vieläpä näyttää se julkisesti muille. Milloin sitten saa nauraa? Saako työssä nauraa röhöttää, kihertää, hekottaa vai pitääkö se tapahtua vain vapaa-ajalla?
Tunnelma, ”hyvä fiilis” on minulle tärkeää. Aistin herkästi, millainen energia eri tilanteissa vaikkapa työpaikoilla on. En sen kummemmin ryhdy aistimuksiani tulkitsemaan, sillä voi olla, että ne eivät pidä paikkaansa ja tilanteet ovat vaihtuvia. Mutta millaiselta tuntuisi työpaikka, jossa saisi vapaasti olla rennosti ja nauraa kavereiden kanssa? Olisiko se ajanhukkaa? Rapauttaisiko se työmoraalin? Vai tuottaisiko nauraminen hyvää tekemisen meininkiä, hyvinvointia ja luovuutta?
Olen onnellinen siitä, että en ole kasvanut vakavaksi aikuiseksi. Mutta olen tyhjän nauraja vähän salaa ja pienessä piirissä. Uskomukseni on, että nauruun repeily ei sovi ammattimaiseen käyttäytymiseen. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut pohtia yhä enemmän sitä, voisiko työpaikoille kokoontumisen idean kääntää päälaelleen. Hyvän fiiliksen saavuttaminen ja ylläpitäminen olisi tavoitteissa korkealla. Ja luotettaisiin siihen, että se tuo mukanaan työhyvinvointia ja tuottavuuttakin. Paras työpaikkani on ollut sellainen, jossa aloitimme päivät usein rauhallisesti kahvitellen. Meillä oli aikaa kohdata toisemme ja nauraa edesottamuksillemme hyväntahtoisesti. Olimme tiivis porukka, yhteen hiileen puhaltava ja aikaansaava tiimi.
Yhteinen ja lempeä nauru on ihmisten kontaktiliima.
